Iiris kysyi minulta mitä kaipaan, omaishoitajana. Ensimmäinen mielenyhtymäni oli tyhjyys. Oli
pakko pysähtyä kysymyksen äärelle ajatuksella. Mitä sisimmissäni toivon, kaipaan tai haluan.
Pohdinnan jälkeen pysähdyin siihen, miten rakentaa tässä elämäntilanteessa merkityksellistä
tulevaisuutta itselleni. Tämä liittyy haluuni rakentaa jatkuvuutta ja panostaa tulevaisuuteeni. Ilman
uskoa tulevaisuudesta ja jatkuvuudesta huomasin tuntevani suurta tyhjyyttä. Tässäkö tämä
elämäni on. Ei ole. Huomaan ylläpitäväni sinnikkäästi kiinni tulevaisuuden uskostani. Haluan
kaivata ja uskoa elämän jatkuvuuteen. En tiedä jaksaisinko tätä arkea, jos en saisi haaveilla
tulevasta, kaipuuni antaa voimaa. Haaveeni rauhoittavat mieleni tähän ja nyt.
Siksi haluan pysähtyä kaipuuni äärelle.
Kaipaanko kosketusta. Kyllä kaipaan, mutta olen niin kiinni nykyisessä arjessa, etten osaa edes
nähdä mitä tähän kaipaisin. Pinnistelen, tulee mieleen antamisen ja vastaanottamisen kosketus.
Kosketus, joka on samalla sekä antamista että ottamista. Kuvailisinko sitä antamisena, joka on
täynnä antajan antamisen tyydytystä ja vastaanottajan täyttymystä. En osaa tätä tämän paremmin
sanoittaa. Antamisen vastavuoroisuus on meillä kuitenkin pelkistynyt ja suoraviivaistunut, tätä
joskus suren.
Kaipaan kumppania, jonka kanssa voisin jakaa myös oman arkeni. Kumppania, joka osaisi ja
haluaisi nähdä minut, olisi kiinnostunut minun kuulumisistani. Tätä osaa en enää voi tai osaa jakaa
kenenkään kanssa. Huolehdin puolisoni päivästä ja kuulumisista. Omaa arkeani voin valikoiden
peilata kavereiden, verkoston, lastemme kanssa, mutta kaikki ovat palasia.
Ilman haavetta jatkuvuudesta ja tulevaisuudesta nykyisyys voisi olla tarkoituksetonta taapertamista.
Kaipaan yksinäisyyttä, erakoitumista, täydellistä vastuuttomuuden tilaa. Irrottautumista kaikista
niistä velvollisuuksista, joita kannan tai joita olen mielessäni ottanut kantaakseni. Samalla pelkään,
osaisinko enää löytää tai olla itseni kanssa, jos kaikki arjen sälä ja taakat häviäisivät. Olisiko
mieleni tyhjä. Osaisinko pysähtyä tyhjyyden äärelle.
Yritän ja pyrin itseni hyväksymiseen. Pystyäkseni siihen huomaan tarvitsevani kirjoittamista, se on
tapani tehdä itseäni näkyväksi itselleni. Pystyäkseni säilyttämään kykyni rakastaa muita haluan
vaalia rakkauttani itseäni kohtaan. Osaisinko edes rakastaa tai nähdä toisen kauneutta
katkeruuden silmälasien läpi. Mietin auttaako kuoleman läheisyys näkemään elämän kauneuden ja
kaiken sen mitä voin vaalia rakkaudellani.
Kaipaan ja toivon löytäväni kumppanin rinnalleni kolmannessa elämässäni. Toivon minulle kolmatta
elämää. Huomaan katsovani naisia miettien, miten elämä ja kumppanuus muotoutuisi toisen
terveen rinnalla. Tämä kertoo eniten, siitä miten tärkeä jatkuvuus on nykyisen elämänvaiheen ja
omaishoitaja arjen keskellä. Ilman haavetta jatkuvuudesta ja tulevaisuudesta nykyisyys voisi olla
tarkoituksetonta taapertamista.
Tulevaisuuden näkymä antaa minulle syyn kasvaa, oppia ja kehittyä. Ilman tarvetta ylläpitää
rakkautta itseeni voin aivan yhtä hyvin antaa mennä. Arvottaa itseni toissijaiseksi ja hyväksyä
tilanteeni. Tärkeintä on jaksaa selviytyä, mutta onko se elämä elämisen arvoista?
Tarvitsen elämänjanoni ja rakkauteni pystyäkseni kasvamaan. Osaanko pitää kiinni ja nähdä
kasvun ja kehittymisen mahdollisuuksia, jota tämä elämänvaihe tarjoaa. Haluan nähdä tässä
tarkoituksen ja kasvaa kohti tulevaa. Luovuttaminen ei ole minulle vaihtoehto.
Mitä minä kaipaan?
Luin Peterin kirjoituksen kysymyksestä: ”Mitä kaipaat omaishoitajana?”
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tyhjyys. Minun ensimmäinen ajatukseni oli suru.
Ei suru itseni vuoksi, vaan puolisoni vuoksi.
Ajattelin lähes välittömästi: ”Mikä hätä minulla muka olisi? Olen terve ihminen.” Minä voin vielä kävellä, ajatella, päättää, nähdä huomisen. Puolisoni ei voi. Siksi ajatukseni eivät kääntyneet itseeni vaan häneen.
Sairauden edetessä olen huomannut jotain yllättävää. Minun tarpeeni suojella ja hoivata ei ole vähentynyt, vaan kasvanut. Mitä enemmän Alzheimer vie häneltä pois, sitä vahvemmaksi on tullut haluni pitää hänestä kiinni. Huolehtia. Turvata. Rakastaa myös silloin, kun hän ei enää osaa kertoa tarvitsevansa sitä.
Moni kysyy minulta: ”Miten sinä jaksat?”
Tai vielä useammin: ”Koska laitat puolisosi hoitokotiin?”
Kysymykset tulevat yleensä hyvää tarkoittaen. Niiden taustalla on sääli. Mutta huomaan usein miettiväni, miksi ensimmäinen huoli kohdistuu minuun eikä siihen ihmiseen, joka sairastaa.
Minä olen edelleen terve. Hän on se, joka menettää muistinsa, sanojaan, maailmaansa ja vähitellen omaa minuuttaan.
En sano tätä siksi, ettei omaishoitajuus olisi raskasta. Onhan se. Joskus hyvin raskasta. Mutta se ei ole ensimmäinen asia, joka määrittää elämääni.
Minulle omaishoitajuus on antanut myös merkityksen.
Se saattaa kuulostaa oudolta ihmisestä, joka katsoo tätä ulkopuolelta. Minulle se tarkoittaa sitä, että saan olla juuri sen ihmisen rinnalla, jonka kanssa olen elänyt elämäni. Kun hän ei enää jaksa kantaa itseään, minä kannan meitä molempia.
En koe olevani uhri.
Minulla on myös toinen ihmissuhde elämässäni, mutta se on ennen kaikkea ystävyyttä. Se ei vähennä sitä rakkautta, vastuuta tai sitoutumista, jota tunnen puolisoani kohtaan. Päinvastoin se on muistuttanut minua siitä, että ihminen voi saada voimaa monenlaisista ihmissuhteista ilman, että uskollisuus toiselle katoaa.
Peter kirjoittaa tulevaisuuden kaipuusta. Ymmärrän sen hyvin.
Minunkin täytyy uskoa tulevaisuuteen, mutta ehkä hieman eri tavalla. Minun tulevaisuuteni ei tällä hetkellä rakennu sen ympärille, mitä saan itse, vaan sen ympärille, että voin vielä tänään tehdä puolisoni elämästä turvallisen ja hyvän.
Jonain päivänä tämä vaihe päättyy.
Sitten alkaa uudenlainen elämä, josta en vielä tiedä juuri mitään. En pelkää ajatella sitä, mutta en myöskään elä siinä vielä. Tänään minun paikkani on tässä.
Joskus mietin, elämmekö ajassa, jossa ensimmäinen kysymys on liian usein: ”Mitä minä tarvitsen?”
Minä haluaisin kysyä useammin: ”Mitä toinen tarvitsee?”
Ehkä juuri siinä on omaishoitajuuden suurin opetus. Rakkaus ei aina tunnu hyvältä. Joskus se väsyttää, sitoo ja vie voimia. Silti se voi samalla antaa elämälle syvemmän merkityksen kuin mikään, mitä olisin osannut itselleni suunnitella.
Siksi, kun minulta kysytään, mitä kaipaan, vastaan tänään näin:
Eniten kaipaan sitä, että puolisoni olisi terve.
Koska tiedän, ettei se enää ole mahdollista, kaipaan ennen kaikkea voimaa rakastaa häntä hyvin niin kauan kuin saan kulkea hänen rinnallaan.