Mieheni sairastuminen oli kriisi koko perheelle ja erityisesti minulle. Jouduin nokikkain sellaisten persoonani puolien kanssa, joiden toivoin jääneen historiaan tai tulleen ratkaistuiksi riittävästi. Niiltä osin, kun niiden ratkaisu perustui perheen ja puolison olemassaoloon, kaikki tuli eteeni uudelleen. Kumppanin hiipuminen ja lopulta kuolema pakotti etsimään uudet ratkaisut.
On tuiki tavallista, että käytämme toisia täydentämään ja parantelemaan erilaisia puutteitamme ja vikojamme. Minun ja mieheni liitto sai alkunsa keskellä meidän molempien kriisivaihetta. Minä kokoilin palasiani eron ja liikenneonnettomuuden jäljiltä ja mieheni etsiskeli itseään avioeron raunioilta. Sanattomasta yhteistyö- ja avunantosopimuksesta tuli osa yhteiselämäämme. Mutta kun kumppanini vähitellen tuli kyvyttömäksi täyttämään niitä rooleja ja tehtäviä, joita en itse kyennyt hoitamaan, olin pulassa – pahassa pulassa. Olin taitavasti valinnut miehen, joka osasi juuri ne asiat, joissa koin olevani surkea, eikä ne olleet pikku puutteita, vaan syvästi persoonaani määrittäviä asioita. Vimmaisesti yritin piiloutua ilmiselviltä kasvuvaatimuksilta.
Annoin kompassin pyöriä ilman suuntaa.
Kun mieheni kuoleman hetki koitti, kyhäelmäni kaatui. Siihen saakka olin erilaisin manööverein kyennyt pitämääni pääni pensaassa. Hautajaisten jälkeen koin vajoavani merenpohjaan. Lamaannuin ja menin paniikkiin yhtä aikaa. Olin täysin tuuliajolla. Elämä oli pysähtynyttä kaaosta kuukausikaupalla. Myönnyin ja annoin kaiken mennä sekaisin. Kaksi vuotta annoin kompassin pyöriä ilman suuntaa. Tartuin kaikkeen vastaan tulleeseen ja kokeilin kaikkea mahdollista järkevää ja vähemmän järkevää. Lopulta uskoin, että olin selvinnyt pahimmasta ja jäänyt henkiin.
Pysähdyin ja ryhdyin tekemään järkeviä päätöksiä. Vuoden päivät sanoitin ja analysoin omaisen hoitamista ja hänen menetystään muun muassa kirjoittamalla tätä blogia. Kun kolme vuotta mieheni kuolemasta oli kulunut, omaishoitaminen ja kuolema olivat ohi. Yhteinen elämämme, sairastaminen ja menetys oli muuttunut osaksi minua. Mieheni kutoutui minuun. Hän ei ollut enää joku, jota kaivata, vaan osa minua ja kokemusmaailmaani. Itsestään selvyys, jotakin, joka oli muokannut minusta minut. Minä olin valmis lähtemään eteenpäin.