Oprah Winfrey puhui Suomessa asiasta, joka jäi mieleeni. Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi.
Kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Mutta ei se ole.
Muistisairas nähdään vielä sairauden alussa. Kysellään kuulumisia, käydään kylässä ja ollaan kiinnostuneita. Sitten sairaus etenee. Keskustelu vaikeutuu. Sama kysymys voi tulla viidennen kerran. Vierailusta ei enää saa samanlaista vastakaikua kuin ennen.
Ja vähitellen ihmiset katoavat.
Ystävät harventavat käyntejään. Sukulaisilla on omat kiireensä. Lopulta ympärille saattaa jäädä vain puoliso tai muu omaishoitaja.
Tutkimuksissa tämä näkyy karuina lukuina. Laajassa kansainvälisessä tutkimuskatsauksessa noin puolet muistisairaiden omaishoitajista koki yksinäisyyttä ja yli kolmannes sosiaalista eristäytymistä.
Mutta tässä on asia, josta puhumme liian vähän: samalla katoaa näkyvistä myös muistisairas ihminen.
Hän ei ehkä enää osaa kertoa, mitä eilen tapahtui. Hän ei välttämättä muista vierailijan nimeä. Mutta siitä ei seuraa, ettei kohtaamisella olisi merkitystä.
Ihminen voi unohtaa vierailun ja silti kokea sen aikana turvallisuutta, iloa ja läheisyyttä.
Vastuu näkemisestä siirtyy meille muille
Muistisairaan luona käyminen vaatii ehkä enemmän kuin ennen. On hyväksyttävä hiljaisuus, toistuvat kysymykset ja se, ettei keskustelu kulje meidän ehdoillamme.
Ehkä juuri siksi moni vetäytyy.
Meillä kaikilla on kiire tulla nähdyksi. Julkaisemme kuvia, kerromme tekemisistämme ja odotamme reaktioita. Samalla aivan lähellämme voi olla ihminen, jolla ei enää ole kykyä vaatia huomiota itselleen.
Silloin vastuu näkemisestä siirtyy meille muille.
Muistisairaan luokse ei tarvitse mennä tekemään mitään ihmeellistä. Voi juoda kupin kahvia. Istua vieressä. Pitää kädestä. Nauraa samalle vanhalle jutulle uudelleen.
Tulla paikalle.
Ehkä ihmisyyden todellinen mitta ei olekaan se, kuinka monta ihmistä näkee meidät.
Vaan se, näemmekö me sen ihmisen, jonka muut ovat jo lakanneet näkemästä.