Yksinäisyys on minulle paha paikka. Masennun helposti, kun huomaan olevani yksin. Miksi ihmeessä? Elämäni on hyvää ja täyttä. Minulla on ystäviä ja muita ihmissuhteita, joille voin puhua kaikki asiani, vaikeimmatkin, tietäen tulevani empaattisesti ja arvostaen vastaanotetuksi. Onko tulkintani tilanteestani oikea, kun masennun ollessani yksin?
Mielemme tuottaa jatkuvasti arvauksia siitä, mistä kulloisessakin tilanteessa on kyse
Mielemme tuottaa jatkuvasti arvauksia siitä, mistä kulloisessakin tilanteessa on kyse. Koemme ne mm tunteina. Mutta aina tunteemme tai ns. perstunne ei ole oikea arvaus siitä, mistä tilanteessa on kyse, miten siinä kannattaisi toimia tai tuntea.
Välillä mielemme tarjoaa meille väärää arvausta sitä, mistä tilanteessa on kyse ja liittää siihen vanhasta muistosta nykytilanteeseen huonosti sopivia tunteita. Perustellusti voi kysyä, onko masennus ja hätä oikeaan osunut arvaus tilanteessa, jossa olen päivän yksin, tietäen, että tarvittaessa saan yhteyden ystävään, siskoon tai mukavaan naapuriin?
Kun ongelmia tulee eteen, parasta olisi ensin pysähtyä vetämään henkeä
Poikani auttavat minua tietoteknisissä pulmissa. Paras ohje, jonka olen saanut heiltä, on: Älä paina mitään. Harkitsemattomalla painamisellani olen mm poistanut graduni – lopullisesti. Kun ongelmia tulee eteen, parasta olisi ensin pysähtyä vetämään henkeä, lukea mitä ruudulla sanotaan, harkita, googlata/kysyä AI:lta ja ehkä kilauttaa kaverille.
Kun ensi kerralla minuun iskee lohduton masennus kaverin lähdettyä, kannattaisiko minun pysähtyä hetkeksi? Pieni realiteettitestaus voisi olla paikallaan: onko masennus aikuisten oikeasti varmasti se paras arvaus tilanteestani? Kohenisiko oloni, jos rauhoittuisin arvioimaan tilannettani, enkä säntäisi ensimmäisen tunteen mukaan? Todennäköisesti tyyntyisin ja palaisin normaalille toiminnan tasolleni, jos katselisin hetken ympärilleni pitäen mielessä, että rakkaani ja läheiseni eivät ole lakanneet olemasta ja tarvittaessa he ovat minua varten, jos ei heti, niin pian ainakin.