Terveisiä sopeutumisvalmennuskurssin ravitsemusterapeutin luennolta. Terapeutin viljelemä verbi pitäisi pysäytti minut. Kasviksia pitäisi syödä. Lautasmallia pitäisi noudattaa. Suolan käyttöä pitäisi vähentää. Proteiinin saanti pitäisi varmistaa jne.
Asiantuntijan pitäisi siirtyy huomaamatta sisäiseksi puheekseni. Sisäinen ääneni katsoo puolisoni ja minun lautastani todeten niiden näyttävän vääränlaisilta. Lautasemme herättää syyllisyyttä. Olen surkea omaishoitaja, kun en tätäkään osaa tehdä kunnolla.
Jäin pohtimaan kaikkia niitä sisäisiä pitäisiä, joita kannan mukanani. Pitäisi mutta en saa tehtyä tai en osaa saavuttaa sitä täydellisyyden tasoa, jonka asiantuntijamme eteeni maalailee. Pitäisi-verbi tuo mukanaan syyllisyyteni huonosti hoidetusta. Pitäisi, mutta en osaa. Pitäisi, mutta en saa tehtyä. Pitäisi, mutta en nyt jaksa, ehkä huomenna.
Asiantuntijan pitäisi-luento siirtyy sisäiseksi vaatimukseksi.
Jäin miettimään kuinka helposti itseni kohdalla pitäisi siirtyy ulkoa sisälleni. Asiantuntijan pitäisi-luento siirtyy sisäiseksi vaatimukseksi, jota syyllisyyttä tuntien kannan mukanani. Pitäisi on siirtynyt huomaamattani ihon alle.
PITÄISI varmasti yrittää listata kaikki nämä eri toiminnot ja elämän alueet, joissa kannan tätä mukanani. Olisiko järkeä saada aikaiseksi lista näistä asioista ja vakaalla harkinnalla sopia itseni kanssa, mistä kaikista syyllisyyksistä voisin tai haluaisin luopua.
En usko luopumisen polkua mitenkään helpoksi. Jo nämä ravinto-pitäisit muhivat tahtomattani päässäni ruokailun yhteydessä. Samalla tiedän ja haluaisin nämä suositukset heivata. Tai no, en ainakaan toivoisi näistä syyllisyyttä.
Järkyttävää huomata miten helposti huomaamatta kasvatan syyllisyystaakkaani. En tietoisesti. Syyllisyys tarttuu mukaani lähes itsestään. Kahden tunnin pitäisi luento tuo mukanaan pitkän hännän syyllisyyttä. Taidan olla tosi taitava oman taakkani lisäämisessä. Miten osaisinkaan kasvaa taitavaksi taakkani purkajana.