Iiris kysyi minulta mitä kaipaan, omaishoitajana. Ensimmäinen mielenyhtymäni oli tyhjyys. Oli
pakko pysähtyä kysymyksen äärelle ajatuksella. Mitä sisimmissäni toivon, kaipaan tai haluan.
Pohdinnan jälkeen pysähdyin siihen, miten rakentaa tässä elämäntilanteessa merkityksellistä
tulevaisuutta itselleni. Tämä liittyy haluuni rakentaa jatkuvuutta ja panostaa tulevaisuuteeni. Ilman
uskoa tulevaisuudesta ja jatkuvuudesta huomasin tuntevani suurta tyhjyyttä. Tässäkö tämä
elämäni on. Ei ole. Huomaan ylläpitäväni sinnikkäästi kiinni tulevaisuuden uskostani. Haluan
kaivata ja uskoa elämän jatkuvuuteen. En tiedä jaksaisinko tätä arkea, jos en saisi haaveilla
tulevasta, kaipuuni antaa voimaa. Haaveeni rauhoittavat mieleni tähän ja nyt.
Siksi haluan pysähtyä kaipuuni äärelle.
Kaipaanko kosketusta. Kyllä kaipaan, mutta olen niin kiinni nykyisessä arjessa, etten osaa edes
nähdä mitä tähän kaipaisin. Pinnistelen, tulee mieleen antamisen ja vastaanottamisen kosketus.
Kosketus, joka on samalla sekä antamista että ottamista. Kuvailisinko sitä antamisena, joka on
täynnä antajan antamisen tyydytystä ja vastaanottajan täyttymystä. En osaa tätä tämän paremmin
sanoittaa. Antamisen vastavuoroisuus on meillä kuitenkin pelkistynyt ja suoraviivaistunut, tätä
joskus suren.
Kaipaan kumppania, jonka kanssa voisin jakaa myös oman arkeni. Kumppania, joka osaisi ja
haluaisi nähdä minut, olisi kiinnostunut minun kuulumisistani. Tätä osaa en enää voi tai osaa jakaa
kenenkään kanssa. Huolehdin puolisoni päivästä ja kuulumisista. Omaa arkeani voin valikoiden
peilata kavereiden, verkoston, lastemme kanssa, mutta kaikki ovat palasia.
Ilman haavetta jatkuvuudesta ja tulevaisuudesta nykyisyys voisi olla tarkoituksetonta taapertamista.
Kaipaan yksinäisyyttä, erakoitumista, täydellistä vastuuttomuuden tilaa. Irrottautumista kaikista
niistä velvollisuuksista, joita kannan tai joita olen mielessäni ottanut kantaakseni. Samalla pelkään,
osaisinko enää löytää tai olla itseni kanssa, jos kaikki arjen sälä ja taakat häviäisivät. Olisiko
mieleni tyhjä. Osaisinko pysähtyä tyhjyyden äärelle.
Yritän ja pyrin itseni hyväksymiseen. Pystyäkseni siihen huomaan tarvitsevani kirjoittamista, se on
tapani tehdä itseäni näkyväksi itselleni. Pystyäkseni säilyttämään kykyni rakastaa muita haluan
vaalia rakkauttani itseäni kohtaan. Osaisinko edes rakastaa tai nähdä toisen kauneutta
katkeruuden silmälasien läpi. Mietin auttaako kuoleman läheisyys näkemään elämän kauneuden ja
kaiken sen mitä voin vaalia rakkaudellani.
Kaipaan ja toivon löytäväni kumppanin rinnalleni kolmannessa elämässäni. Toivon minulle kolmatta
elämää. Huomaan katsovani naisia miettien, miten elämä ja kumppanuus muotoutuisi toisen
terveen rinnalla. Tämä kertoo eniten, siitä miten tärkeä jatkuvuus on nykyisen elämänvaiheen ja
omaishoitaja arjen keskellä. Ilman haavetta jatkuvuudesta ja tulevaisuudesta nykyisyys voisi olla
tarkoituksetonta taapertamista.
Tulevaisuuden näkymä antaa minulle syyn kasvaa, oppia ja kehittyä. Ilman tarvetta ylläpitää
rakkautta itseeni voin aivan yhtä hyvin antaa mennä. Arvottaa itseni toissijaiseksi ja hyväksyä
tilanteeni. Tärkeintä on jaksaa selviytyä, mutta onko se elämä elämisen arvoista?
Tarvitsen elämänjanoni ja rakkauteni pystyäkseni kasvamaan. Osaanko pitää kiinni ja nähdä
kasvun ja kehittymisen mahdollisuuksia, jota tämä elämänvaihe tarjoaa. Haluan nähdä tässä
tarkoituksen ja kasvaa kohti tulevaa. Luovuttaminen ei ole minulle vaihtoehto.