Puolisoni oli hyvin meneväistä sorttia: liikuntaa joka päivä, järjestötoimintaa, soittamista ja lasten rientoihin osallistumista, ja töitäkin kerkesi tekemään paljon. Kun liikuntakyky heikkeni, urheiluharrastuksista piti luopua, vaikka jonkinlaista liikuntaa jokaiseen päivään sisältyikin. Urheilun tilalle tuli kulttuurikekkerit.
Kävimme teatterissa, konserteissa, sirkuksessa, näyttelyissä, oopperassa ja baletissa. Kotona olla möllöttäminen ei tehnyt hyvää meille kummallekaan. Mieliala nousi kummasti ammattitaidolla ja intohimolla toteutetuissa esityksissä. Parhaimmillaan saatoimme käydä kolmekin kertaa viikossa jossakin taideriennossa. Loppua kohden mieheni kunto rapistui enää rippeisiin. Silloin iloa tuottivat suurten kulttuurilaitosten hyvät tilat, joissa oli huomioitu vammaiset. Vielä muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa kävimme oopperassa, nautimme esityksestä ja väliaikatarjoilusta.
Vammaiskortilla kulttuuritapahtumat olivat miehelleni hyvin edullisia ja yleensä minulle, hänen avustajanaan, ilmaisia. Hyödynsimme tätä mahdollisuutta niin paljon kuin vain jaksoimme. Matkatkin sujuivat helposti ovelta ovelle invataksilla ja taksiseteleillä.
Kotimatkalla invataksin takatuhdolla olin kiitollinen, että olimme lähteneet.
Osa esityksistä kevensi arjen yksitoikkoisuutta ja synkkyyttä, jotkut koskettivat syvältä. Muistan meidän itkeneen vuolaasti Spartacus-baletissa ja mieheni taputtaneen villisti tanskalaisen rumpuartistin konsertissa. Taide toi vaihtelua ja tärkeää sisältöä elämään, mutta ennen kaikkea se toi merkityksellisyyden kokemuksia elämään, joka oli kaventunut murto-osiin entisestä. Suorien housujen pukeminen verkkareiden sijaan petrasi kokemusta itsestä ja leivos lämpiössä oli arjen juhlaa.
Loppuaikoina mieheni toiminnanohjauksen häiriinnyttyä vakavasti esityksissä käyminen alkoi olla minulle suuri ponnistus. Jännitin mieheni käyttäytymistä, häiritsikö hän muita tai asettuisiko poikkiteloin jossain kohdassa. Viimeiseen oopperaesitykseen en olisi enää halunnut lähteä, niin suuri ponnistus ne olivat minulle, mutta mikään ei auttanut. Mieheni oli järkähtämätön: oopperaan on päästävä. Omat taitoni eivät tahtoneet enää riittää mieheni jumien ja joustamattomuuden ja taidelaitoksen normien riittävän hyvään harmoniaan saattamiseen. Mutta viimeisestäkin esityksestä selvittiin ja kotimatkalla invataksin takatuhdolla olin kiitollinen, että olimme lähteneet.
Taide tekee hyvää, tutkimukset ja arjen kokemukset sen todistavat. Taide-elämykset olivat viimeisten kuukausiemme tähtihetkiä. Ne antoivat vielä hetkeksi mahdollisuuden kokea itsensä arvokkaaksi normaaliksi ihmiseksi ja pariskunnaksi. Yhden illan olimme vielä mies ja vaimo, kilistämässä kuohuvaa ja nyökyttelemässä esityksen annille.