Osallistuimme puolisoni kanssa ylioppilasjuhliin. Väkeä oli paljon ja hälyä sen myötä. Ihmiset kiertelivät ja vaihdettiin kuulumisia. Siirtyessäni seuraavaan kohtaamiseen huomasin puolisoni ympärillä tyhjän tilan. Keskellä hälyä ja väen paljoutta hänen ympärilleen oli syntynyt tyhjä tila.
Hain hänet mukaan seuraavaan kohtaamiseen, ja taas hetken päästä hänen ympärillään oli tyhjä tila. Hän ei osannut hakeutua kontaktiin, kukaan ei myöskään mennyt hänen luokseen. Vastuu hänen mukana pitämisestään oli minulla.
Puolisoni ympärille syntyvä tyhjä, hiljaisuuden ja kohtaamattomuuden tila puhutteli minua pitkälle seuraavaan päivään. Eivät ihmiset ympärillämme pahuuttaan tyhjää tilaa luoneet, se taitaa syntyä itsestään. Muistisairaan kohtaaminen ja kontaktin otto edellyttää terveeltä määrätietoisuutta, jota siinä juhlan humussa harvalta irtoaa.
Havahduttuani tyhjän tilan ilmiöön huomasin myös itseni ympärille helposti syntyvän tyhjää tilaa. Onko niin, että erityisesti puolitutut kokevat lähelle tulon vaikeaksi? Tavanomainen ei tunnu oikealta ja syvällisempi liian tungettelevalta. Onko helpompi kiertää ja pitää kohtaaminen entistä pinnallisempana?
Aloitevastuu on juhlissa ohi kulkevalla.
Puhumattomuuden ja kohtaamattomuuden tilan syntymisen kierre syntyy niin helposti. Ei siinä ole yhtä osapuolta vaan kaksi. Mietin itse mitä haluan ja voin jakaa. Onko toinen oikeasti kiinnostunut ja millä tavoin. Elämänpiirimme ja sitä myöten kysymyksemme ovat muutoksessa. Ilmassa on niin monta sanatonta sopimusta siitä, mitkä ovat sopivia aiheita ja millä tasolla kuulumisia voisimme vaihtaa.
Sairastuneen kohdalla lisäyksenä tulee hänen oman tilanteensa sanoittamisen haaste ja myös aloitteen tekemisen kynnys. Ei löydy voimia eikä enää sitä tarvittavaa taitoa. Aloitevastuu on juhlissa ohi kulkevalla.
Havahtumisen myötä ymmärsin entistä syvällisemmin tarjolla olevien vertaisryhmien arvon. Jo se, kuinka kohtaamisissa tyhjän tilan ilmiö on siirretty taka-alalle, on itseisarvo osallistua. Nyt sopeutumisvalmennuskurssilla lämmitti, kun vaimoni odotti minua aulassa käsikkäin toisen muistisairaan kanssa. Puhumattomuus ei ole este, kontakti löytyy käsistä.
Hyvän vetäjän ohjauksessa sanattomien sopimusten esteet ovat ylitettävissä. Tyhjän tilan ilmiölle on vaihtoehto, jossa saan olla juuri niin eksyksissä ja elämän muutoksen kourissa kuin oikeasti olen. Silti minua ei näissä kohtaamisissa väistetä, kierretä.
Ymmärrän nyt, miksi meidän kannattaa osallistua eri liittojen tapaamisiin entistä selkeämmin. Suren sitä, kuinka kauan minulla kesti ymmärtää näinkin itsestään selvä asia. Olisipa joku osannut kertoa aiemmin tästä tyhjän tilan ilmiöstä ☹.