Viime viikon Kelan järjestämällä Omaisten parikurssilla rikoin taas rajoja. Kyse oli niinkin yksinkertaisesta kysymyksestä kuin sängyistä. Vastaanottovirkailija oli sitä mieltä, että organisaation linja on, ettei sänkyjä saa yhdistää. Kurssilla parin kuuluu nukkua huoneen eri seinustoilla, piste.
Omalta osaltani olin jo yhdistänyt sänkymme kuormaliinoilla lupia kyselemättä. Nyt oli kyse kanssakurssilaisten tarpeista, joissa olin luvannut auttaa. Kahden puolisot olivat olleet yön rauhattomia, kun eivät olleet tottuneet nukkumaan puolisoistaan erillään.
Ratkaisukeskeisesti lähestyen haaste korjaantuu yhdistämällä sängyt. Myös kurssin psykologi piti tätä perusteltuna ja järkevänä. Kääritään siis hihat ja yhdistetään sängyt.
Vastaanottovirkailija oli tästä kovasti eri mieltä. Nippusiteitä hänellä kyllä oli, mutta nyt hänen haasteekseen tuli voiko hän osallistua tällaiseen vallattomuuteen ojentamalla nippusiteet minulle. Ensi töikseen hän luetteli liudan syitä miksi näin ei voi toimia. Perusteluiksi tulivat paloturvallisuus, siivoajille tuleva haitta, näin ei voi tehdä, etkö osaa tyytyä siihen mikä on ja ukaasi ”kaikki täytyy purkaa, kun lähdette”. Vastaanoton virkailija siirtyi huutoon, kun en luovuttanut, kunnes tajusi ylittäneensä jonkun sopivuuden rajan.
Olisin todennäköisesti luovuttanut kovin helposti, jos olisin pyytänyt itselleni.
Mietin jälkeenpäin, kuinka helppoa minun oli pitää kiinni kannastani. En pyytänyt itselleni, vaan toimintaani ohjasi haluni auttaa kanssakulkijaani. Ei ollut kyse minusta, vaan toisen tarpeesta ja haasteesta.
Olisin todennäköisesti luovuttanut kovin helposti, jos olisin pyytänyt itselleni. Onko tämä omien tarpeiden vähättely yleisempikin ilmiö? Luovunko ja mukaudunko liian helposti kasvottoman organisaatiojärjestelmän edessä? En halua olla hankala enkä vaikea. En osaa vaatia itselleni.
Kuinka surkuhupaisaa onkaan, miten järjestelmä ja organisaatio näin vaikuttaa niinkin intiimiin asiaan kuin pariskunnan nukkumisjärjestelyihin. Annamme sen tapahtua ja hetken päästä emme edes osaa kyseenalaistaa toimintatavan kieroutuneisuutta.
Ei se ole vastaanottovirkailijan harteilla, miten organisaatio käyttäytyy. Virkailija on organisaation ilmentymän uloke, jonka tehtäväksi tulee huutaa ja kieltää. Samaan aikaan organisaation johto saattaa kuvata toiminta asiakaslähtöiseksi ja -ohjautuvaksi.
Kokemukseni herätti miettimään omaa mukautuvaisuuttani avun vastaanottajana. Mukaudunko ja tyydynkö siihen mitä tarjotaan siten kuin sitä tarjotaan. Osaanko oikeasti vaatia vai normalisoinko tyytymiselläni pienempään.
Mikä olisi sopiva ja toimiva roolinotto näissä tilanteissa? Tyydynkö kasvottoman organisaation määrittelemiin palveluihin, jotka lopulta uuvuttavat itseni. Näen edessäni valinnan, joka on yksittäistä tilannetta suurempi. Itsestäni ja meistä kiinni pitäminen voi yksittäisessä tilanteessa tarkoittaa vastaanottovirkailijan huudon vastaanottamista tyynesti.