Huomaan jatkuvasti tasapainoilevani omien, yhteisten ja puolisoni tarpeiden ja toiveiden välissä. Törmään arjessani näkymättömyyteni haasteeseen. Minulle on niin helppoa ja luontaista laittaa omat tarpeeni toissijaisiksi. Huomaan myös pohtivani itsemääräämisoikeuksiamme. Kumman tarpeen, oikeuksien mukaan eriytyvät tarpeet tulisi järjestää. Onko minulle tärkeämpää vaimoni hyvinvointi kuin omani. Varsin usein huomaan sulkevani itseni ulos.
Arjen sujuvuuden varmistamiseksi kahden eri tarpeen kohtaamisessa toisen on joustettava. Muistisairauden edetessä joustajia ei enää ole suhteessamme kuin yksi, minä. Tunnenkin jakavani tilanteeni monen muun omaishoitajan kanssa. Jos en jousta, tallon puolisoni tarpeita ja itsemääräämisoikeutta. Jos taas joustan ja myötäilen, rikon lopulta itseni.
Kahden eri tarpeen kohtaamisessa toisen on joustettava.
Kuljin pitkään ymmärtämättä miten paljon arki opettaa. Opin monesti uutta hiukan pakon edessä. Sairauden edetessä huomasin olevani uusien haasteiden edessä. Vanhat toimintamallit eivät enää toimineet. Toisen sairaus on jo sinänsä elämänmurros, joka tuo uuden oppimisen haasteen.
Arki opetti minulle selviytymisen taitoja. Taitoja hiukan samalla tavoin kuin aikoinaan oppiessani ajamaan polkupyörällä. Kaadun tuskaillen, nousen ylös ja yritän uudestaan, vähitellen harjaantuen harjoittelemalla. Uusi arki tarjosi monia mahdollisuuksia oppia muuttuvan arjen taitoja. Pakon edessä huomaamattani harjaannuin taitavaksi selviytyjäksi.
Elämisen taidot jäivät taka-alalle. En osannut pysähtyä arjen viedessä. En osannut vaalia ja kehittää niitä taitoja, joilla ylläpitää tasapainoa. Pidin pitkään kaikki langat käsissäni ja sinnittelin selviytyen päivästä toiseen, kunnes tuuperruin. Onneksi tuuperruin tilanteeni mahdottomuuteen. Tämän jälkeen olen harjoitellut pysähtymistä itseni ja tilanteemme äärelle. En päivittäin, mutta viikoittain.
Arjen taitoja en ole oppinut kaatumatta.
Hämmästelen itselleni sokeuttani, ymmärtämättömyyttäni. Unohdin ylläpitää ja harjoitella tasapainoani tukevia taitoja.
Tasapainon ylläpitäminen ei tapahdu periaatteessa. Periaatteessa osaan nyökätä ja hyväksyä kaikki itsestäni huolehtimisen hyvät ohjeet. Periaatteessa olen täysin samaa mieltä ja pidän näitä ohjeita tärkeinä. Arki on sitten toinen juttu, en välttämättä osaakaan. Periaatteen soveltaminen vaatisi arjen taitoa. Määrätietoista harjoittelua ja epäonnistumista, arjen taitoja en ole oppinut kaatumatta, harjoittelematta.
Olen nyt sinnikkäästi harjoitellut pysähtymistä. Olen harjoitellut määrätietoista pysähtymistä tilanteemme äärelle. En vielä osaa, mutta kehityn jatkuvasti.
Pysähtyminen on minulle harkittua jarrun painamista ja tien sivuun ajamista. Käytännössä pysähdyn kirjoittamalla. Tunnustelen mitä minulle kuuluu. Kysyn ja katson tilannettamme sivusta, kysyen miltä näytämme. Tunnustelen, tuntuuko tämä oikealta elämiseltä. Mietin, onko jokin muuttunut, miksi ja miten.
Ei tämä pysähtyminen vielä tule luonnostaan, automaationa. Ehkä vielä joskus olen niin taitava, että osaan tämän miettimättä. Kannustan itseni harjoittelemaan muistuttamalla itseäni vaihtoehdoistani. Uudelleen mahdottoman eteen tuupertumisen pelko kannustaa. Pelkään sokeuttani. Sokeuttani huomata tai nähdä kuinka pidän kynsin kiinni menneestä osaamatta pysähtyä. Muistisairauden kanssa eläminen on luopumista, irti päästämistä. Pysähtyminen tarkoittaa minulle ensimmäistä askelta irti päästämiselle ja uuden oppimiselle.