Ystäväni kysyi kuinka voin. Halusin olla hänelle rehellinen. Vastasin siis etten tiedä. En todellakaan tiennyt. Olen täysin toimintakykyinen, kaikki langat käsissä ja ulkoapäin hyvissä voimissani. Tosiasiassa en tiedä kuinka voin. Jälleen kerran olen siinä tilanteessa, etten tiedä. Tällä kertaa halusin olla rehellinen, en tiedä. Fyysisesti olen luullakseni kohtuu hyvässä kunnossa, mutta miten voin.
Rehellisin vastaus olisi ollut, että fyysisesti olen mielestäni kunnossa, muusta minulla ei ole hajuakaan.
Arjessa selviytyminen on taas imaissut minut täysin. En ole osannut pysähtyä itseni äärelle. Ei ole tuntunut mielekkäältä pysähtyä tunnustelemaan. Ei tähän nyt kyllä ole ollut oikein sellaista tilaisuuttakaan. Ne harvat hetket, jolloin olisin voinut pysähtyä ovat tuntuneet liian lyhyiltä.
Myönnän, pysähtyminen itseni äärelle juuri nyt tuntuu liian pelottavalta. Mitä jos kohtaankin jotain mikä ei olekaan paketoitavissa tunnissa. Mitä jos olenkin tukahduttanut jotain, väistänyt suruani, tilanteen synnyttämää epätoivoa. Miten voisin kohdata kaikkea tällaista ja sitten varmistaa toimintakykyisyyteni arjen kannattelijana. Nyt tuntuu turvallisemmalta vaieta, haudata ja tukahduttaa. Näin voin jatkaa ja säilyttää illuusioni siitä, että kaikki voisi ainakin periaatteessa olla ihan hyvin.
Kun kohdataan, vastaan sinulle hymyillen, että kaikki on olosuhteisiin nähden ihan hyvin.