Huomaan erkaantuvani muusta maailmasta yhä syvemmälle muistisairauden tuomaan arkeemme. Arki pyörii kotimme seinien sisällä meille juuri nyt toimivalla tavalla. Kynnys edes yrittää avata ulkopuoliselle missä menemme on noussut tosi korkeaksi. En enää usko kenenkään oikeasti osaavan ymmärtää arkeamme.
Miksi edes yrittää selittää tai avata missä menemme. Elämme kuplassa, jossa arki toimii kohtuullisesti. Elämämme on supistunut päivä kerrallaan taapertamiseksi. Kohokohtiani ovat ne tilaisuudet, jolloin puolisoni ehkä on siten rauhallinen, että voin käydä pikalenkillä tai muuten ottaa itselleni aikaa.
Jokainen irtiottoni yhteisestä arjestamme on astetta haasteellisempi.
Nyt syksyn mittaan kuplamme on vain korostunut. Jokainen irtiottoni yhteisestä arjestamme on astetta haasteellisempi. Avustaja tulee luoksemme, mutta vaimoni ei haluaisi minun lähtevän. Hän toivoisi minut lähelleen. Omatuntoni kalvaa, kun irtaannun ja suljen olko-ovemme. Silti lähden. Minun on saatava hengittää. Tuntea olevani vapaa, edes sitten sen häviävän hetken, omaa aikaa.
Emme ole koskaan elämämme aikana eläneet näin tiiviisti lähekkäin. Vietämme enemmän aikaa kahdestaan kuin koskaan. Olen kiinni alati supistuvassa kuplassamme. En minä välttämättä olisi valitsemassa toisin, mutta miten elää toisaalta tulevan ahdistukseni kanssa.
Tätäkö elämäni tulee olemaan seuraavat vuodet. Kehoni huutaa liikettä, luontoa ja tekemisen vapautta. Mieleni huutaa mahdollisuutta ajatella, kehittyä, oppia ja luoda. En minä silti ole mihinkään lähdössä. Olen tässä rinnallasi kulkemassa kohti kuolemaa.